19 Oct

“Päällämme voisi räjähtää ydinpommi” – Näin Helsingin maanalaiset tunnelit suojelevat kaupunkilaisia

Poikkeusoloja varten suojakalliossa on erillinen ilmanvaihtojärjestelmä, joka puhdistaa ilman esimerkiksi viruksista ja ydinsaasteesta.

 

Ydinsota oli pitkään suomalaisnuorille tuttu lähinnä historian oppikirjojen sivuilta. Parin viime vuoden aikana olemme kuitenkin saaneet lukea uutisista, kuinka pelko joukkotuhoaseiden käytöstä kasvaa maailmalla ja ihmiset hamstraavat joditabletteja apteekeista. Mitä jos pahin tapahtuisi? Kävimme Helsingin katujen alla katsomassa, minkälaisen suojan kaupunki tarjoaa asukkailleen kriisitilanteessa.

 

SODALTA PAKENEMINEN luo mielikuvia kylmänkosteista tunneleista, mutta Merihaan väestönsuojan ovella vastaan juoksee hikisiä ja innokkaita lapsia ja ilman täyttää iloinen puheensorina. Olemme 20 metriä Helsingin katujen alla, kiveen louhitussa suojatilassa, joka rauhan aikana toimii urheiluhallina ja lasten leikkiluolana. Pomppulinnasta kuuluu riehaantunutta naurua ja viereisessä salissa juostaan sählypallon perässä.

Pinta-alaltaan miltei 15 000 neliömetrin kokoinen tila, jossa normaalisti puretaan energiaa ja juhlitaan lasten syntymäpäiväkekkereitä, suojaisi tosipaikan tullen 6 000 lähialueella asuvaa helsinkiläistä vakavaltakin aseelliselta iskulta.

Päällämme voisi kuvaannollisesti räjähtää ydinpommi, eikä se aiheuttaisi meille säteilysairautta, toteaa tiloja esittelevä Helsingin pelastuslaitoksen väestönsuojelusuunnittelija Jari Markkanen.

Väestönsuoja on suunniteltu suojelemaan Merihaan ja Hakaniemen kaupunginosissa asuvia sekä liikkuvaa väestöä, kertoo väestönsuojelusuunnittelija Jari Markkanen.

 

KOOLTAAN HIEMAN Helsingin keskustassa sijaitsevaa nykytaiteen museo Kiasmaa suurempi kalliosuoja on osa pääkaupunkiseudun katastrofivalmiutta. Helsingissä on väestönsuojapaikkoja kaiken kaikkiaan 850 000 hengelle. Osa suojista on kallioon louhittuja luolia, jotka palvelevat arkisin muun muassa skeittipaikkoina ja uimahalleina.

Myös keskustan alueen metroasemat voivat tarpeen tullessa suojata tuhansia ihmisiä.

Metroraiteiden päällä on paineenkestävät kaasutiiviit ovet, jotka laskeutuvat tunnelin katosta alas. Yhdessä rullaportaiden alapäästä nostettavan suojaoven kanssa, ne tekevät metroasemasta paineen- ja pomminkestävän luolan. Kriisitilanteessa metrojunat ajettaisiin asemille ja ihmiset pääsisivät vaunuihin istumaan, Markkanen kertoo.

Myös Kuopiossa ja Tampereella on isoja kalliosuojia ja monella suurella suomalaisella kauppakeskuksella on omat väestönsuojansa.

Väestönsuojelun kannalta ongelmallisia ovat Markkasen mukaan lähinnä pientaloalueet, joihin laki ei aikoinaan ole velvoittanut rakentamaan väestönsuojelutiloja. Ne ovat kuitenkin Markkasen mukaan epätodennäköisiä pommituksen kohteita, sillä alueilla on vain siviilejä, ei strategisesti hyökkäyksen arvoisia kohteita.

 

LAIN MUKAAN väestönsuojat on saatava käyttöön 72 tunnin varoitusajalla. Kriisin sattuessa ajatuksena on, että ihmiset ottavat mukaan ruokaa ja lääkkeitä henkilökohtaisiin tarpeisiinsa ja siirtyvät väestönsuojelutiloihin. Silloin tavallisetkin tallaajat saattavat joutua hommiin, sillä väestönsuojan pyörittämiseen liittyviin vastuutehtäviin tarvitaan noin parisataa suojaan saapuvaa siviiliä.

Poikkeusoloissa laki antaa mahdollisuuden nimetä ihmisiä väestönsuojelutehtäviin. Samalla alkaa työvelvollisuus, eli voidaan ottaa kortistosta ihmisiä, jotka eivät ole muissa töissä. Heidät on mahdollista määrätä työtehtäviin valtakunnan turvallisuuden takaamiseksi, Markkanen kertoo.

Jokaista turvaa hakevaa kohden on säilötty vettä hygienian hoitamiseen. Kalliosuojan perukoilla pitkä tunnelinpätkä on jaettu keltaisiin ruutuihin, jotka osoittavat paikat yli 200 kuivakäymälälle – käytännössä riviin aseteltaville muoviastioille, joihin ihmisten on määrä tehdä tarpeensa. Säilöstä löytyy myös miltei 700 kompaktiin tilaan mahtuvaa kolmikerroksista sänkyä.

Lattiaan maalatut keltaiset ruudut osoittavat, mihin väestönsuojan yli 200 kuivakäymälää on määrä asettaa.

Varastossa säilytetään miltei 700 kompaktiin tilaan mahtuvaa kerrossänkyä, joissa 2 000 henkeä voivat nukkua samanaikaisesti.

 

Viereisessä hallissa pelataan sählyä. Kun luo katseensa kattoon, voi huomata sänkyihin sopivien suojamuovitettujen patjojen roikkuvan räystäältä. Suojatiloissa nukutaan vuoroissa: kun 2 000 ihmistä nukkuu, 4 000 on valveilla ja ylläpitää väestönsuojan toimintoja, kuten ensiapupisteitä ja käymälöiden tyhjentämistä.

Näin systeemiä pyöritetään, jos täällä joudutaan olemaan pitkän aikaa esimerkiksi säteilytilanteen vuoksi. Kolmen tai neljän päivän jälkeen säteily on laskenut niin paljon, että ihmiset voidaan lähettää ulos, Markkanen sanoo.

Sählyhallin katossa roikkuu myös rauhan aikana suojamuovitettuja patjoja odottamassa kalliosuojassa yöpyviä.

 

ENSIMMÄINEN VÄESTÖNSUOJELULAKI astui voimaan vuonna 1939. Ennen sitä väestönsuojia ei ollut pakko rakentaa, ja kun Talvisota syttyi 1930-luvun lopussa, Helsingissä niitä ei käytännössä ollut. Silloin väestön suojaamisessa improvisoitiin muun muassa ottamalla käyttöön jätevesitunneleita.

Jätevesitunneleihin rakennettiin lautalattiat, jottei ihmisten tarvinnut kahlata likavedessä. Tunnelit olivat jopa kilometrien pituisia ja niihin tehtiin pistoreikiä matkan varrelle, joista ihmiset pääsivät pujahtamaan sisään. Tarjosihan se hyvän suojan ilmaiskuilta, mutta aikalaiset kertovat, että se oli vihoviimeinen paikka, jossa kukaan tahtoi viettää aikaansa, Jari Markkanen sanoo.

Kalliosuojien rakentaminen ajoittui pääosin kylmän sodan alkuun, kun ydinsodan pelossa todettiin, että maanalainen massa antaa hyvän suojan säteilylle. Vuosien varrella rakennustekniikka on edistynyt, ja tiloista on tehty kodikkaampia. Merihaan väestönsuojan graniittiseinät on ruiskubetonoitu valkoiseksi, mikä tekee tilasta valoisan.

Jos seinät olisivat pelkkää graniittia, tila olisi paljon pimeämpi ja märempi, ja seinät olisivat täynnä teräviä kivenreunoja, Markkanen sanoo.

 

ITÄISELLÄ SISÄÄNKÄYNNILLÄ  vastassa ovat jykevät, kaksinkertaiset paineenkestävät ovet. Sisäovet ovat kaasu- ja ilmatiiviit, ja ulko-ovet voivat Markkasen mukaan ottaa vastaan 6 barin paineiskun.

Väestönsuojan jykevät, kaksinkertaiset ovet ovat paineenkestävät ja ilmatiiviit.

 

– Toisen maailmansodan aikana ihmiset kuolivat Hiroshimassa ja Nagasakissa 0,8 barin paineiskuun, Markkanen toteaa.

Ilmanvaihtojärjestelmän ansiosta kalliosuoja voidaan kriisitilanteessa muuttaa täysin “pulloksi”. Tämä tarkoittaa, että ilmaa ei oteta ulkomaailmasta sisään, eikä sitä lähde ulos. Tällaista tilaa voidaan ylläpitää kolmesta kuuteen tuntiin. Sen jälkeen ilmaa voidaan ottaa sisään erityissuodattimien läpi.

Ne pystyvät poistamaan säteilevän pölyn ja taisteluaineet sekä suurimman osan bakteereista ja viruksista ulkoa otetusta ilmasta, väestönsuojelusuunnittelija Markkanen kertoo.

Ilmanvaihtokuilussa tuuli humisee. Tuulitunnelin seinämässä on futuristisen näköiset paineilmaventtiilit. Ne on suunniteltu suojaamaan ilmanvaihtoa pysäyttämällä räjähdyksestä aiheutuvan paineaallon.

– Voimme olla tilanteessa, jossa otamme ilmaa sisään filttereiden läpi ja yhtäkkiä räjähtää pommi. Jos mikään ei ottaisi iskua vastaan, filtterimme räjähtäisivät tuusan nuuskaksi. Siksi täällä on paineventtiilit. Kun paineaalto tulee, venttiili estää ilman etenemisen.

 

VAIKKA KAUPUNGIN  energiajärjestelmä lähtisi alta, ei väestön tarvitsisi värjötellä pimeässä, sillä kalliosuojassa on oma varavoimakone.

– Pienissä kuorma-autoissakin käytetyt dieselmoottorit pyörittäisivät ilmanvaihtoa, vaikka emme saisi sähköä ulkomaailmasta. Täällä pystyy olemaan viikon itsenäisesti ilman ulkopuolista sähköä, Markkanen sanoo.

Suomalainen väestönsuojelu on  Markkasen mukaan kansainvälisessä mittakaavassa edistyksellistä. Se on suomalaisille yrityksille jopa bisnesvaltti: suojausosaamista viedään myös ulkomaille.

Merihaan väestönsuojasta vierailija poistuu turvallisin, jopa toiveikkain mielin. Kävijänä sitä kuitenkin toivoo, että kallion sisällä lapsia huudattaa jatkossakin pomppulinnan aiheuttama jännitys, eivät sodan kauhut.

 

Teksti ja kuvat: Mikaela Remes

12 Oct

Starlit nights and peace-filled days in the Caucasus

One of the camp’s key messages was that if we all work together we can truly become bigger than ourselves.  Photo: Laura-Marja Lazepka, Katri Nyyssönen and Muhammad Saqlain

 

In July-August delegations from seven different nations spent over a week in Northern Armenia. While the programme concentrated on learning about humanitarian activities, there were also multiple opportunities to get to know the Caucasus region a little.

 

ON the flight to Yerevan we had one major concern on our minds: the +35॰C temperature! In Finland the weather had been nice and cool with a temperature of about +22॰C, and we weren’t fully prepared for the heat in Armenia. When we landed we were greeted by Anna, a very welcoming and soft-spoken volunteer from the Armenian National Society who saw the look on our faces when we left the air-conditioned airport. It was like we were in a sauna that we couldn’t turn off, but soon the intrigue of being in a new place replaced our perturbation.

We drove through the city center at a pretty rash pace without seat belts. It felt like a fun roller-coaster ride (for me, that is – it was terrifying for others!) especially for someone coming from law-abiding, calm roads of Finland. Finally we arrived to a resort some 65 kilometers away from the city of Aghervan. At nine o’clock in the evening it was already dark which was quite different from what we were used to. The bright side was  that it meant  we were going to have many nights with beautiful clear skies, along with moon and stars to look at and marvel!

Each of the three representatives from every delegation was assigned to a group:  Stay Safe and Cute (SSC), Media and Youth Declaration. The SSC group was responsible for maintaining the Code of Conduct and the desired behavior within the camp as well as proactively dealing with any conflicts or health concerns of the participants. The Media group was responsible for publishing daily blogs about the camp activities and posting the day’s pictures on Facebook. They were also responsible for preparing the Game Booklet as well as a movie that revisited various key moments of the camp. The Youth Declaration group was responsible for creating a document to express the purpose of the youth camp throughout various national societies and the Erasmus+ network.

 

THE bread and butter of the camp were the workshops. One workshop was about a game-based role-playing program “Youth on the Run”, tailored towards children, youth and young adults. Many different Red Cross societies have already adopted it and it has spread throughout the Red Cross Movement. The scenario involved two families in a refugee camp who faced different problems. The workshop participants were assigned to different roles such as doctor, policeman, camp leader and  the refugee family. Normally one game takes around 24 hours but in the workshop we played a short 20-minute adaptation.

Another workshop was about how to give psycho-social support and psychological first aid to others in response to crisis or stress. The participants got to know both theoretical and practical tips about how to provide such support both in the Red Cross context but also in their daily lives. At the end the participants role-played situations about providing psycho-social support to people in various situations.

There was also a workshop about volunteer management. We got to know the different types of people engaged in the Red Cross and how to involve them in our social work based on their abilities and needs. The workshop also helped us explore what type of a volunteers we are and which roles might fit each of us best.

A later part of that workshop discussed conflict management. We had two groups participating in role-play games about how to handle conflicts correctly and how conflicts can escalate. Afterwards we debriefed the role-plays together and extracted better practices on how to successfully resolve, de-escalate or defuse a conflict.

 

BEYOND the workshops, we had several activities aimed at socializing and connecting with each other. On the first night we had Cultural Night upon which we shared our cultural knowledge, our country’s traditions and our national cuisines. There was also a talent show where the delegations performed their unique numbers. Our delegation performed traditional Finnish dance Letkajenkka with the whole audience. The jury liked it so much that we won the 3rd place.

During the afternoons we often participated in sport activities or games. It was quite fun and everybody had their workout for the day. To enhance the intercultural exchange the lunch and dinner tables were mixed so that participants from different Red Cross societies would sit together. Because of mixer activities like this, the extended intercultural exchange was not limited to the workshops and special occasions: it took place during every minute of the camp.  On the fourth day we had a photo shoot during which everyone could pose wearing national costumes from different countries in a colorful mixture. Many spectacular photos were taken and some of the participants even mixed up the gender of the dress.

 

ON the seventh day we were introduced to Vardavar, an Armenian water festival which is celebrated 98 days after Easter. We got to experience a replicated version of the festival where people poured water on each other and had a great fun.

One of the highlights of the camp was the trip to Yerevan. Every delegation got an Armenian guide who told us many things about the Armenian capital. We visited famous monuments and landmarks like the Haghtanak Victory Park, the Alley of Russian Militaries and Yerevan’s central district culminating in a picnic  in Lover’s Park. In the evening we went to the Republic Square and watched fountains give an incredible show of music and light.

On the last day every delegation had a chance to make suggestions and comments on the Youth Declaration and the day culminated in  a presentation of the final version. Its key message was that if we all work together we can truly become bigger than ourselves. We all promised to continue promoting youth empowerment.

The camp finally (and sadly) came to an end on the 9th day with a closing ceremony. After hearing the words of organizers, delegation leaders and group leaders, every participant received their certificate and gift from the Armenian Red Cross.

Overall the camp was a priceless and inspiring experience for us.

 

Text: Laura-Marja Lazepka, Katri Nyyssönen and Muhammad Saqlain

05 Oct

Kahden viikon tehokuuri kansainvälisyyttä ja nuorisojohtajuutta

Kaksiviikkoiseen Leadership Academy -koulutukseen mahtui paljon iloa ja ahaa-elämyksiä. Kerttu Auvisen lisäksi koulutukseen osallistui myös malawilainen Magret Kazembe.  Kuva: Constantin Ioan Garleanu

 

Helsinkiläinen Kerttu Auvinen, 29, osallistui Tanskan Punaisen Ristin Nuorten vuosittaiseen Leadership Academy -koulutukseen elokuussa. Auviselle koulutuksen merkittävimmäksi anniksi nousi ryhmänohjaustaitojen kehittäminen.

 

“ODOTUKSENI olivat korkealla, kun sain kuulla valinnastani Tanskassa järjestettävään kaksiviikkoiseen Leadership Academy -koulutukseen. Aiempi osallistuja oli kuvaillut koulutusta elämänsä parhaaksi, ja hänen sanansa vaikuttivat luonnollisesti myös omiin odotuksiini.

Uusien tuttavuuksien lisäksi lähdin hakemaan Tanskasta ennen kaikkea lisää taitoja ryhmänvetäjänä työskentelyyn. Olin toiminut Punaisen Ristin vapaaehtoisena jo muutaman vuoden ja kaipasin lisää vinkkejä siihen, miten voin tehdä vapaaehtoisena toimimisesta houkuttelevaa heille, jotka eivät vielä ole vapaaehtoisia. Lisäksi halusin inspiraatiota siihen, kuinka muovata toiminnasta entistä mukavampaa ja miellyttävämpää jo mukana oleville ihmisille.

Samojen kysymysten äärellä vaikutti olevan moni muukin johtajuusakatemian osallistuja. Koulutuksen keskeinen tarkoitus olikin nimensä mukaisesti kasvattaa taitojamme nuorisojohtajina ja fasilitoijina. Fasilitointi on suomeksi kankea sana, mutta johtajuusakatemiassa termi tarkoitti, että perinteisestä opettaja-oppilas -asetelmasta luovuttiin. Opettajien ja oppilaiden sijaan koulutuksessa toimi ohjaajia ja osallistujia.

 

FASILITOINNIN keskiössä on, että osallistujat kokevat oivalluksia tekemisen ja vuorovaikutuksen kautta. Ohjaajan tai fasilitoijan tehtävä on ohjata osallistujia kohti oivaltamista ja varmistaa, että osallistujien ryhmähenki on hyvä. Tanskan Punaisen Ristin Nuorten mukaan fasilitoinnissa työskentelytapa voi joskus ajaa yli opetettavan sisällön. Tärkeintä on, että osallistujat kokevat itsensä kuulluiksi, tuntevat olonsa hyväksi ja toimivat yhdessä tunnistaessaan tarpeita, ratkaistessaan ongelmia ja kehittäessään uusia ideoita.

Johtajuusakatemiaan osallistuminen oli ajoittain myös raadollista. Koulutuksen edetessä ja taitojen karttuessa itsekritiikki ja -syytökset nostivat päätään. Mieleeni muistui esimerkiksi kotimaisissa vapaaehtoisryhmissä tapahtuneita tilanteita, joissa uusista taidoista olisi ollut hyötyä. Esimerkiksi selittämällä asioita tekstin sijaan kuvien avulla olisin saanut joihinkin pitkäveteisiin ohjepapereihin lisää eloa ja tehnyt asiat mielekkäämmiksi kanssavapaaehtoisilleni. Mieltäni kuitenkin piristi se, että jatkossa kykenen toimimaan vastaavissa tilanteissa paremmin.

 

Graafista fasilitointia harjoittelemassa. Työtavassa käytetään apuna kuvia ja muita visuaalisia elementtejä.  Kuva: Constantin Ioan Garleanu

 

PARASTA koulutuksessa oli, että sain kokea ahaa-elämyksiä yhdessä 26 muun vapaaehtoisen kanssa. Joillekin osallistujille fasiliointi oli arkipäivää, koska he noudattivat menetelmää jo entuudestaan esimerkiksi siviiliammateissaan tai Punaisen Ristin kouluttajina. Toisille taas menetelmä oli uusi tuttavuus ja perinteinen oppilas-opettaja -malli tutumpi. Kaikille osallistujille uutta oli kuitenkin toimiminen ohjaajana monikulttuurisessa ryhmässä. Tämä takasi oppimiskokemuksia meille kaikille.

Minulle koulutuksen huippuhetki oli päivä, jolloin fasilitoimme oppimistuokion paikallisessa  lukiotasoisessa oppilaitoksessa. Oman ryhmäni aihe oli YK:n kestävän kehityksen tavoitteet, jotka tunnetaan myös Agenda2030-ohjelmana. Koin vahvan onnistumisen tunteen, kun aluksi niin hiljainen osallistujaryhmä vaikutti tuokion lopuksi innostuneen heille aiemmin vieraasta aiheesta. Tämän havainnon myötä oppimistuokion aikana kokemani hämmennyksen tunteet menettivät merkityksensä. Alun perin tuntemukset johtuivat siitä, kun emme aina noudattaneet tekemäämme suunnitelmaa siitä, kuka ohjaa minkäkin osuuden tai kuinka kauan minkäkin osuuden pitäisi kestää.

Lopulta minusta tuntui, että tavoitteemme fasilitoijina täyttyi, kun nuoret intoutuivat pohtimaan, mitä he voisivat tehdä omalla paikkakunnallaan Agenda 2030:n edistämiseksi. Ilman kaksiviikkoista koulutusta emme olisi ryhmäni kanssa välttämättä päässeet kyseiseen lopputulokseen.

 

Kouluvierailua suunnittelemassa. Kuva: Constantin Ioan Garleanu

 

Kaikkiaan johtajuusakatemia muistutti minulle, että eri taustoista ja kulttuureista tulevien ihmisten kanssa työskennellessä oppii lisää niin heistä kuin itsestään. Opin myös lisää omista työskentelytavoistani ja tavoitteistani vapaaehtoisena.

Johtajuusakatemian eväillä jatkankin fasilitoinnin ja monikulttuurisen yhteistyön harjoittamista seuraavat kuukaudet Malawissa, jossa toimin nuorisodelegaattina ja työskentelen yhdessä muiden kansainvälisten nuorten sekä Malawin Punaisen Ristin nuorisovapaaehtoisten kanssa.”

 

Teksti: Kerttu Auvinen

Kirjoittaja on Suomen Punaisen Ristin vapaaehtoinen.

28 Sep

Terrori-iskut ajavat paikalliset ahtaalle turismiin nojaavissa maissa – Eurooppa elpyy paremmin

Balilaisille matkailu on tärkeä elinkeino. Terrori-iskut pakottivat yrittäjä Nengah Wedayasan jättämään turistialueen ja perustamaan pienen kioskin Balin maaseudulle. Kuva: Ulriikka Myöhänen.

 

Terrori-iskut turistikohteissa järkyttävät niin lomarauhaa kuin paikallista elämäntapaa. Haavoittuvaisimpia ovat turismista riippuvaiset taloudet, joissa terroriteot pakottavat paikallisia jättämään elinkeinonsa.

 

NENGAH WEDAYASA istuu rennosti pienen kioskinsa terassilla Tabananin maaseudulla Balilla, Indonesiassa. Raikas sade huuhtoo kiemurtelevaa tietä, joka vie mutkien kautta saaren eteläosiin, vilkkaille Kutan kaduille. Siellä Nengah Wedayasankin elämä oli vielä viitisentoista vuotta takaperin – täysillä uimarannoilla, hyvin palvelevissa hotelleissa ja riemua raikuvissa ravintoloissa.

Ääri-islamistiselle Jemaah Islamiyah –ryhmälle Balin turistikohteiden länsimainen kulttuuri oli liikaa. Lokakuussa 2002 Kutalla räjähti kolme pommia, joista kaksi sai aikaan todellista tuhoa suositussa yökerhossa ja vilkkaalla kadulla. 202 ihmistä kuoli. Heistä suurin osa oli australialaisia ja indonesialaisia. Menehtyneiden joukossa oli myös parinkymmenen muun maan kansalaisia. Teot järkyttivät paitsi uhreja ja heidän omaisiaan, myös Balin taloutta ja paikallisten elämäntapaa.

– Tein pitkään töitä Kutalla turismin parissa, mutta terrori-iskut sotkivat kuviota ja vaikeuttivat alueella työskentelyä. Kilpailusta turistikohteissa tuli kovaa. Vuonna 2004 jätin Kutan, muutin tänne kotikylääni ja perustin perheyrityksen, warungin, Nengah Wedayasa kertaa silmäillen vaatimatonta kioskiaan.

 

VAIKKA Indonesia onkin globaalissa mittakaavassa säästynyt pahimmalta terroriaallolta, Balin pommitukset vuonna 2002 ovat jääneet Ulkopoliittisen instituutin vierailevan vanhemman tutkijan Olli Ruohomäen mieleen.

– Pari kuukautta Balin iskujen jälkeen olin työmatkalla Itä-Timoriin ja yövyin matkalla Balin lentokentän läheisyydessä. Alue oli selkeästi kansainvälisiä matkailijoita varten tehty, mutta hotellissa ei ollut kuin minä ja pari muuta. Tyhjillä kaduilla oli aavemaista, Ruohomäki muistelee 15 vuoden takaisia tunnelmiaan.

Balin lokakuisten pommitusten jälkeen saaren turistimäärät todella romahtivat. Marraskuussa 2002 turisteja saapui saarelle reilu 30 000. Edellisenä vuonna samaan aikaan saapujia oli miltei 73 000. Seuraavina vuosina määrät lähtivät nousuun, mutta romahdus toistui, kun seuraava isku tapahtui vuonna 2005. Silloin pommit tappoivat 20 ihmistä ja haavoittivat sataa Etelä-Balin lomakohteissa. Nyttemmin matkailijat ovat palanneet rannoille ja turistimäärät ovat jatkuvassa nousussa.

 

ON ILMEISTÄ, että turismista riippuvaiset taloudet kärsivät näyttävistä terrori-iskuista. Niin kävi kaukaisella Balilla, mutta myös Tunisian Soussessa ja Egyptin Sharm-el-Sheikissä. Ruohomäki pitää balilaisen pienyrittäjän tarinaa melko tavallisena turismiin nojaavissa maissa.

– Sehän on selvää. Jos turisteja ei saavu samoissa määrin kuin aiemmin, ei synny kysyntää ja myös tarjonta hiipuu, tutkija selventää.

Viime aikoina Eurooppaa ravistelleet terroriteot ovat saaneet ulkoministeriöt laittamaan matkustussuosituksiaan uusiksi tiettyjen maiden, kaupunginosien ja alueiden osalta. Ruohomäen mukaan terroriteot eivät kuitenkaan ole vaikuttaneet turismin ja talouden isoon kuvaan Euroopassa.

– Terrorismista toipuvat paremmin yhteiskunnat, joissa talouden rakenne on monipuolinen. Eurooppalaiset taloudet ovat monimuotoisempia kuin esimerkiksi Indonesian talous. Paljon vaikuttaa myös se, miten valtiovalta tulee vastaan terroritekojen jälkeen eli tehdäänkö elvytystoimia ja panostetaanko turvallisuuteen, Ruohomäki muistuttaa.

 

BALILAISEN pienyrittäjän elämänmuutos turistihälinästä maaseudun rauhaan lienee ollut iso, mutta kokemastaan huolimatta Nengah Wedayasa vaikuttaa tyytyväiseltä. Kioskin terassilla kylänmiehille ja satunnaisille matkalaisille tarjoillaan riisiruokia ja vahvaa balilaista kahvia. Vesisateen rummutusta säestää satunnainen kukon kiekaisu.

Indonesia on maailman suurin muslimivaltio, mutta yli 90 prosenttia balilaisista on hinduja. Niin on myös Nengah Wedayasa. Balilaista hindukulttuuria voi kuvailla vastaanottavaiseksi ja lämpimäksi – siksi onkin vaikeaa kuvitella, miksi kukaan haluaisi rikkoa tuota ilmapiiriä.

– Terroristit ovat hulluja ihmisiä. En voi ymmärtää, miksi he tekevät niin, Nengah Wedayasa huokaisee surullisesti vahvaa kahviaan hämmennellen.

Balin iskujen jälkeen viranomaiset olivat huolissaan siitä, miten erilaiset etniset ryhmät ja uskontojen edustajat jatkossa pärjäävät keskenään saarella. Balilla levottomuuksiin liittyvä jälkipyykki pestiin kuitenkin hyvin. Saarella otettiin haltuun uskontojen välistä harmoniaa korostava linja. Vuoden 2002 pommitusten jälkeen järjestettiin muun muassa tilaisuuksia, joissa muslimit ja hindut rukoilivat yhdessä.

Me – like you, Nengah Wedayasa osoittaa ensin itseään ja sitten pöydän toiseen päähän.

– Loppupeleissä kaikki ihmiset ovat samanlaisia, hän jatkaa lämpöä äänessään.

 

Lähde & vanhemmat tilastotiedot : Hitchcock, Michael & Putra, Nyoman Darma: Tourism, Development and Terrorism in Bali. 2007.

Teksti: Ulriikka Myöhänen